Ensimmäistä kertaa Morse tapasi Katien elottoman ruumiin teho-osastolla. Katie oli löydetty muutamaa tuntia aikaisemmin uima-altaassa kellumasta kasvot alaspäin. Morse mietti, oliko Katie tyrkätty altaaseen vai oliko hän joutunut sinne epilepsiakohtauksen seurauksena.
Morse tutki Katien huolellisesti ja tuli siihen tulokseen, että parhaimmillaankin Katiella oli kymmenprosenttiset mahdollisuudet selvitä. Katie oli sairain lapsi, jota Morse oli koskaan joutunut hoitamaan, ja huolehtiessaan tytöstä Morse oli koko ajan varma, että tyttö kuolisi. Mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Kolmen päivän kuluttua Katie toipui täysin, ja kun hän oli tervehtynyt tarpeeksi, Morse suoritti hänelle jälkitutkimuksen.
Katie muisti minut hyvin. Esiteltyäni itseni hän kääntyi äitinsä puoleen ja sanoi: 'Tuo on se, jolla oli parta. Ensin paikalla oli pitkä lääkäri, jolla ei ollut partaa, ja sitten hän tuli paikalle." Katien kuvaus piti paikkansa. Ensimmäisenä hoitohuoneeseen saapui pitkä parraton lääkäri nimeltä Bill Longhurst.
Katie muisti vielä lisää: "Ensin olin jossakin isossa huoneessa, ja sitten minut siirrettiin pienempään huoneeseen, jossa minusta otettiin röntgenkuvia." Katie muisti aivan oikein sellaiset yksityiskohdat, kuten esimerkiksi, että hänellä oli "letku nenässä", joka oli hänen kuvauksensa nenän kautta tehdystä intubaatiosta. Useimmat lääkärit suorittavat intubaation suun kautta, ja se onkin yleisimmin televisiossa näytettävä tapa.
Katie kuvasi täysin paikkansapitävästi myös muita yksityiskohtia hänelle tehdyistä toimenpiteistä. Muistan hämmästelleeni hänen tarkkoja kuvauksiaan. Vaikka hänen silmänsä oli teipattu umpeen ja vaikka hän oli ollut koomassa koko ajan, hän siitä huolimatta kykeni "näkemään", mitä hänen ympärillään tapahtui.
Kysyin Katielta rajaamattoman kysymyksen: "Mitä muistat uima-altaassa olostasi?" 'Tarkoitatteko sitä, kun vierailin taivaan Isän luona?" hän kysyi. Oho, ajattelin. "Tästä on hyvä alkaa. Kerro minulle taivaan Isän tapaamisesta." "Minä tapasin Jeesuksen ja taivaan Isän", Katie kertoi. Ehkäpä se johtui hämmästyneestä ilmeestäni tai ujoudesta, mutta keskustelutuokiomme päättyi tältä päivältä siihen. Katie muuttui erittäin vaivautuneeksi eikä halunnut enää jatkaa keskustelua. Annoin hänelle uuden tapaamisajan seuraavaksi viikoksi.
Se, mitä Katie kertoi minulle seuraavalla viikolla, muutti koko elämäni. Itse hukkumisesta hän ei muistanut mitään. Ensimmäinen asia, jonka Katie muisti, oli täydellinen pimeys ja tunne siitä, että hänen ruumiinsa oli niin painava, ettei hän kyennyt liikkumaan. Sitten hänen eteensä avautui tunneli, ja tuosta tunnelista ilmestyi "Elizabeth".
Elizabeth oli "pitkä ja nätti", ja hänellä oli kullankeltaiset hiukset. Hän kulki Katien rinnalla ylös pitkin tunnelia, jossa Katie näki kuolleen isoisänsä ja tapasi useita muitakin ihmisiä. Katien "uusien ystävien" joukossa oli kaksi nuorta poikaa - "syntymää odottavaa sielua" - nimeltään Andy ja Mark. Pojat leikkivät hänen kanssaan ja esittelivät hänet monille muillekin lapsille.
Tietyssä vaiheessa matkaa Katielle näytettiin väläys hänen kodistaan. Hän sai kuljeskella talossa ympäriinsä ja katsella, kuinka hänen veljensä ja siskonsa leikkivät omissa huoneissaan. Yksi hänen veljistään leikki sotilasnukella työnnellen sitä jeepissä ympäri huonetta. Yksi hänen siskoistaan kampasi Barbie-nukkensa hiuksia ja lauloi samalla erästä suosittua rock-kappaletta.
Lopulta Elizabeth - joka ehkä oli Katien suojelusenkeli - vei hänet tapaamaan taivaan Isää ja Jeesusta. Taivaan Isä kysyi Katielta, halusiko tämä tulla kotiin. Katie purskahti itkuun ja sanoi haluavansa jäädä Hänen luokseen. Sitten Jeesus kysyi Katielta, halusiko hän nähdä taas äitinsä. "Kyllä", kuului Katien vastaus, ja sitten hän heräsi.
En ymmärtänyt kuulemaani ja aloin tutkia asiaa. Tiedustelin Katien perheeltä heidän uskonasioistaan. Halusin tietää, oliko hänet opetettu uskomaan suojelusenkeleihin ja taivaaseen johtaviin tunneleihin. Katien äidin vastaus oli jyrkkä ei. Syvällä sisimmässäni vaistosin, ettei mitään Katien kokemista asioista ollut "opetettu" hänelle ennen hänen hukkumisonnettomuuttaan. Hänen kokemuksensa olivat aivan tuoreita eivätkä ne nousseet hänen muististaan.
Morse kaivoi esiin useita muitakin vastaavia tapauksia, jotka saivat hänet vakuuttumaan siitä, ettei lasten taivaskokemuksia voitu selittää sillä, mitä he olivat aikaisemmin lukeneet tai kuulleet - näin oli myös tämän yksitoistavuotiaan pojan kohdalla:
"Seuraava asia, jonka tajusin, oli kun huomasin olevani käpertyneenä yhteen nurkkaukseen huoneen katossa. Pystyin näkemään oman ruumiini alapuolellani. Kaikki oli pimeää. Kykenin näkemään oman ruumiini, koska se loisti valoa, ikään kuin sen sisällä olisi ollut valolamppu.
"Näin, kuinka lääkärit ja hoitajat puuhailivat jotakin ruumiini ympärillä. Oma lääkärini oli siellä ja samoin Sandy, yksi hoitajista. Kuulin, kuinka Sandy sanoi: 'Voi, kunpa meidän ei tarvitsisi tehdä tätä.' "Kuulin, kuinka lääkäri sanoi 'menkää kauemmaksi', ja sitten hän painoi jotakin nappia. Yhtäkkiä olin takaisin ruumiissani. Vain hetki sitten olin katsellut alaspäin omia kasvojani ja nähnyt lääkärien päälaet. Mutta sen jälkeen kun lääkäri oli painanut nappia, katselinkin yhtäkkiä hänen kasvojaan.
"Ei, en ole koskaan kuullut mistään kuolemankokemuksista. En katsele televisiota kovinkaan paljon. Enimmäkseen luen pelkkiä sarjakuvia. Ei, en kertonut vanhemmille mitään koko asiasta. En tiedä, mistä syystä, en kai vain halunnut puhua siitä. En ole koskaan kuullut kenestäkään, jolle olisi tapahtunut jotakin vastaavaa. En kerro tästä mitään kavereilleni. He luultavasti pitäisivät minua hulluna."
lainaus kirjasta Jukka Rokka, Leo Meller, Kuoleman porteilta, Kuva ja Sana, 1999, ISBN 9515850746