Robert makasi majansa lattialla ja näki taivaasta laskeutuvan toisen majan. Se tuli niin alas, että sen lattia kosketti Robertin majan kattoa. Robert kohosi ylempään majaan. Hän näki ruumiinsa jäävän alas. Sitten hänet kohotettiin ylös, niin kauas, että hänen oma majansa häipyi lopulta näkyvistä. Tultiin paikkaan, jonne maja pysähtyi. Robert näki ulos ja ihasteli näkemäänsä. "Kaikki oli kirkasta ja loistavaa", Robert muistelee. "Siellä oli kaunista vihreää ruohoa. En ollut milloinkaan kokenut sellaista."
Yhtäkkiä Robert kuuli majansa ulkopuolelta kaunista laulua. Hän halusi nähdä laulajat ja astui kohti majan ovea. Silloin hänen luokseen tuli jostain mies, joka pysäytti hänet majan ovelle. "Älä mene ulos!", mies sanoi. Robert halusi vain nähdä laulajat. "Saat kyllä nähdä laulajat, mutta itse et voi mennä sinne, missä he ovat, ennen kuin olet käynyt tuolla, missä ihmiset itkevät", mies jatkoi.
Samassa Robert alkoi kuulla hirvittävää ahdistunutta itkua, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut. "Hypähdin takaisin majan ovelta ja sanoin, että on parempi, etten mene lainkaan." "Siinä tapauksessa saat palata maan päälle", mies vastasi.
Robert ei ymmärtänyt olevansa kuollut, koska kaikki oli aivan yhtä todellista kuin maan päällä. "Kun kuolee, on se kuin menisi toiseen paikkaan tai maahan", Robert muistelee kokemaansa. "Minä en osannut ajatella olevani taivaassa. Olin vasta 14-vuotias enkä tiennyt kuolemasta kovinkaan paljon. Lasten ei yleensä sallittu mennä katsomaan kuolleita. Heille sanottiin vain, että joku oli 'kadonnut' jonnekin tms." "Ajattelin, että on parempi palata maan päälle kuin joutua sinne, mistä kuului tuota tuskaisaa valitusta", Robert kertoi tuntemuksistaan. "Silloin mies katosi, ja olin yhtäkkiä takaisin omassa ruumiissani majani lattialla ja ihmettelin, miksi äitini oli sulkenut majan oven. Luulin vain nukkuneeni. Avasin majan oven ja näin ulkona äitini ja paljon ihmisiä hänen kanssaan."
Nähdessään Robertin majan ovella paikalla olleet pelästyivät ja lähtivät juoksemaan pois. Mutta Robertin äiti riemastui nähdessään poikansa ja sulki hänet syliinsä kyynelten virratessa poskille. "Olin ihmeissäni, koska en tiennyt, mitä minulle oli tapahtunut", Robert kertoo. "Lopulta minulle selvisi, että olin ollut kuolleena. Minä, sen enempää kuin vanhempani, emme olleet uskossa tämän tapahtuessa. Tulin uskoon vuonna 1957."
Väkevästä kokemuksesta huolimatta Robert käänsi selkänsä Jumalalle vuonna 1961. Hän alkoi juoda, tupakoida, pelata uhkapelejä yms. Lisäksi hänestä tuli kilpanyrkkeilijä. Juominen johti lopulta siihen, että hän alkoi tapella kadulla ja sai seuraltaan pian nyrkkeilykiellon. Sen seurauksena Robert hakeutui takaisin seurakuntaan vuonna 1968. Hänessä syntyi halu saarnata ja todistaa. Hän alkoi julistustoiminnan ilman oman seurakuntansa valtuutusta.
"Se oli kamalaa", Robert kertoo. "Ensiksikin siitä syystä, että minä tein hengellistä työtä ilman seurakuntani lupaa. Ja toiseksi, koska poliisi tulisi kuulustelemaan minua siitä, miksi tyttö kuoli juuri minun kotonani. Nainen itki niin kovaa, että naapurit tulivat katsomaan, mitä oli tapahtunut."
Poliisia odoteltaessa Robert käveli kotinsa lattialla hermostuneena ja peloissaan. "Minä pelkäsin tosissani. En tiennyt, mitä poliisien tulo merkitsisi. Rukoilin hädissäni ja laskin käteni tytön päälle. En osannut rukoilla, että Jumala herättäisi hänet kuolleista. Purin vain huolestunutta sydäntäni Jumalalle ja pyysin Häntä auttamaan tässä tilanteessa."
Yllättäen tyttö alkoi kuitenkin liikahdella. Robert laski kätensä uudestaan tytön päälle, ja silloin tämä alkoi venytellä itseään. Tyttö heräsi kuolleista. "Sen jälkeen minun oli rukoiltava äidin puolesta, joka oli pyörtymäisillään nähdessään tyttönsä odottamatta elossa. Hoputin heitä lähtemään talostani, koska pelkäsin, että tyttö saattaisi kuolla uudestaan minun talossani."
Kun sana alkoi levitä, että Robertin kautta oli kuollut herännyt, alkoi hänen luokseen tulla kaikenlaisia sairaita pyytämään rukousta puolestaan. Häntä alettiin kutsua saarnaamaan ja puhumaan eri puolille. "Näiden vuosien aikana viisi ihmistä on herännyt kuolleista. Minun silmäni ovat saaneet todistaa Jumalan voimaa. Olen saanut nähdä satojen sokeiden paranevan, rampojen lähtevän kävelemään ja kauhistuttavien tautien väistyvän", Robert kertoo.
Ensimmäisellä kerralla Robert vietiin taivaaseen. "Saavuin kauniiseen toimistoon, jossa työskenteli kaksi miestä", Robert muistelee. "Sisään astuessani pyysin avaimiani taloon, jonka Jeesus oli meille luvannut. Minua pyydettiin istahtamaan hetkeksi alas odottamaan vuoroani samalla kun miehet jatkoivat kaikessa rauhassa työtään."
Hetken kuluttua sisään astui mies, jonka Robert tunsi. James asui maan päällä samalla alueella Robertin kanssa. Sisään astuessaan James ei tervehtinyt Robertia, vaan käveli suoraan toimistossa ahertavien miesten luo ja pyysi avaimiaan. James oli tunnollinen kristitty. Niin Robert ainakin oli luullut maan päällä. "Olen tullut hakemaan avaimiani", James tokaisi. Miehet kysyivät hänen nimeään ja naputtelivat tiedot pöydällä olleeseen tietokoneeseen. Seinällä Robert näki suuren monitorin, johon ilmestyivät Jamesin tiedot ja uusi osoite. Miehet ottivat laatikostosta esiin suuren avaimen ja lähtivät näyttämään Jamesille hänen uutta asuntoaan. Robert sai tulla mukaan.
Ulkona oli kadun varressa kaikenlaisia moderneja asuntoja. Siellä oli sekä upeita että rähjäisiä taloja. "Tulimme luhistumaisillaan olevan talon kohdalle, ja Jamesille sanottiin, että siinä oli hänen talonsa", Robert muistelee. James ei suostunut uskomaan sitä, vaan syytti miehiä virheestä. Hänellä oli ollut niin hieno talo maan päällä, ettei hän millään voinut uskoa näkemäänsä.
Asia käytiin tarkastamassa toimiston tietokoneilta. Se oli kuin olikin Jamesin talo. "Kun me tulimme uudestaan Jamesin talon kohdalle, sen nurkassa näkyi hohtava osoitekilpi, joka vahvisti sen, että talo todellakin oli Jamesin. James kääntyi ympäri ja käveli talon nurkalle, istahti alas ja alkoi itkeä." James oli sijoittanut kaiken omaisuutensa maan päälle, eikä hänellä ollut aarretta taivaassa.
"Minä aloin vapista ja hikoilla", Robert kertoo. "Olin todella peloissani sen suhteen, millaisen talon itse saisin. Miehet kyselivät, mikä oli vialla, mutta minä yritin vakuutella heille, että kaikki oli kunnossa, vaikka samaan aikaan vapisin ja hikoilin silminnähden.
"Kun palasimme toimistoon, miehet kysyivät minulta, olinko nähnyt ja kuullut, miten Jamesille kävi. Vastasin myöntävästi, ja he sanoivat, etten ollut saanut omaa avaintani, koska he halusivat lähettää minut takaisin maan päälle. Sitten he tarttuivat minuun, käänsivät ympäri ja lähettivät matkaan. Näin edessäni suuren pimeyden ja pelästyin. Samassa heräsin sairaalassa makuuasennossa. Oli hämärää. Katselin ympärilleni. Valot oli sammutettu, vaikka ne tavallisesti paloivat ympäri vuorokauden. Sisään astui sairaanhoitaja, joka säikähti minut nähdessään ja juoksi saman tien pois. Hetken kuluttua luokseni tuli joukko hoitajia ja lääkäreitä, jotka sanoivat, että sinä olet tullut takaisin. He laittoivat minut nopeasti tiputukseen.
Robert Shikwambana oli yhä sairas. Seuraavana aamuna hänen vaimonsa tuli häntä katsomaan mukanaan joukko seurakuntalaisia. He kyselivät, mitä oli tapahtunut ja mitä lääkärit sanoivat Robertin sairaudesta. Hän ei itse tiennyt, mikä hänessä oli vialla.
"Tämä on ihan sama tauti, joka tappoi Jamesin. He eivät tienneet, mistä oli kysymys", kertoi yksi läsnäolleista seurakuntalaisista yllättäen. Robert ei tiennyt, että James oli kuollut. "Mitä?", ihmetteli Robert. "James on kuollut", hänelle sanottiin. Robert alkoi itkeä. Hän kertoi heille, kuinka oli nähnyt Jamesin taivaassa.
"Saavuin isoon rakennukseen, joka oli aivan kuin jokin kokouspaikka", Robert kertoo. "Ihmisten yläpuolella parvekkeella oli valtaistuin, jolla näin jonkun istuvan. En tiedä, miten olin tuohon paikkaan päätynyt." "Mitä sinä täällä teet ennen aikojasi?", kaikuivat valtaistuimella istuvan sanat Robertille. Robert alkoi kertoa sairaudestaan ja tuskistaan, jotka olivat saaneet hänet rukoilemaan, että Jumala antaisi hänen jo kuolla. Puhutellessaan parvekkeella istuvaa Robert ei pystynyt nostamaan katsettaan, vaan katsoi koko ajan alas.
Valtaistuimella istuva käski viemään Robertin "stadionille". Robert sai saattajakseen jonkun lähellä olleen. He lähtivät rakennuksesta ja kulkivat pitkin polkua, kunnes saapuivat suurelle stadionille, jossa oli tuhansia ihmisiä. "Saarnaa näille ihmisille!", hänelle sanottiin. Robert alkoi saarnata stadionille kokoontuneille. Hän pani merkille, että lava liikkui sen mukaan, mihin suuntaan hän halusi puhua. Jos hän halusi saarnata oikealla puolella oleville, lava liikkui heitä kohden. Jos hän taas päätti osoittaa sanansa stadionin toisella laidalla oleville, lava liikkui heidän lähelleen. "Minä saarnasin ja saarnasin", Robert muistelee taivaskokemustaan. Lopulta hänen saattajansa kutsui hänet luokseen.
"Mitä mieltä te olette?", tämä taivaallinen saattaja kysyi stadionille kokoontuneilta. "Hän on arvollinen saarnaamaan! Hän on yhä arvollinen saarnaamaan!", kansa vastasi kolme kertaa. "Kuuletko?", kysyi Robertin saattaja. Saatuaan Robertilta myöntävän vastauksen hän lähti viemään tätä takaisin valtaistuinrakennukseen. "Mitä siellä sanottiin?", kysyi valtaistuimella istuva, ja saattajana ollut henkilö kertoi, kuinka kansa oli sanonut Robertin olevan yhä arvollinen saarnaamaan. "Käske hänen siis lähteä saarnaamaan", sanottiin parvekkeelta.
Robert alkoi valitella, että hän oli yhä sairas. "Sinulla ei tule olemaan kipuja. Mene!", käskettiin parvekkeelta. "Jos näin on, niin minä lähden", Robert sanoi. Silloin saattaja tarttui häntä kädestä ja vei hänet ulos ja jätti siihen yksin.
Paikalla ollut sairaanhoitaja kertoi Robertille myös, miksi häntä ei ollut vielä viety ruumishuoneelle, vaikka hän oli ollut kuolleena jo seitsemän tuntia. "Teidän kasvonne loistivat koko ajan", hoitaja selvitti. "Me odotimme sen tähden, että teidän kasvonne loistivat. Emme tienneet, mitä oikein oli tapahtumassa." Robert ei enää halunnut toiseen sairaalaan, vaan vaati päästä kotiin. Hän oli heikko eikä pystynyt kertomaan, mitä oli kokenut. "Minä olen parantunut. En lähde enää sairaalaan. Jumala käski minun lähteä saarnaamaan", Robert sanoi seuraavana päivänä, jolloin hänen vaimonsa tuli hakemaan häntä kotiin.
Seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, Robert heräsi, eikä hänellä ollut minkäänlaisia kipuja, vaikkakin hän oli muuten heikko. "Miehet kertoivat minulle unessa myös sen, mihin minun piti mennä saarnaamaan ja mitä minun piti ihmisille saarnata", Robert selvittää. "Minun käskettiin saarnata seurakunnalle parannusta laiskuudesta, ylpeydestä, itsekkyydestä, välinpitämättömyydestä ja saituudesta. Seurakunta on toki tehnyt parannusta monista synneistä. Mutta uskovat ovat yhä laiskoja. Heidän joukossaan on paljon ylpeyttä, ja he haluavat itsekkäästi kaikkea vain itselleen. He eivät piittaa Jumalan käskyistä ja ovat niin saitoja, etteivät tahdo antaa Jumalan valtakunnan työhön juuri mitään. Kerro tämä kaikki heille."
lainaus kirjasta Jukka Rokka, Leo Meller, Kuoleman porteilta, Kuva ja Sana, 1999, ISBN 9515850746; myös One Way Mission ry:n Raportti-lehti on kirjoittanut Robert Shikwambanasta